Suomalainen koulu ei pärjää ilman koodaamista

Suomalaisen koulujärjestelmän nykyiset kipupisteet lienevät useimmille tuttuja: opettajien kunnioituksen rapautuminen, motivaatio- ja kuriongelmat, hyvinvoinnin vähyys. Väitän, että koodaus on demokratisoiva uusi työskentelytapa, joka lisää motivaatiota, antaa hiljaisille oppilaille äänen ja mahdollistaa kokemuksellista oppimista kaikissa oppiaineissa.

Kirjoitin jo aiemmin 10 teesiä koodauksesta koulussa, joissa avaan koodauksen perusolemusta. Kerron tässä vähän laveammin, miksi koodaus on avain niin moniin koulun ongelmiin.

Koodaus luovana leikkikenttänä. Luonnollisin tapa oppia on vapaa leikki. Pienikin lapsi (ja eläin) oppii hallitsemaan kehoaan harjoittelemalla liikkumista mitä kummallisimmilla tavoilla, siis leikkimällä. Tämä ei ole vain kauniita sanoja, sillä robotitkin voidaan opettaa simuloidun lapsuuden avulla hallitsemaan kehoaan vaikkapa vaurion sattuessa. Vapaa kokeilu on siis varsin arvokas tapa oppia soveltamaan taitojaan uudessa, muuttuneessa tilanteessa.

Koodaus oppimisen välineenä. Oppilailla on joukko oppimisen perustaitoja, jotka opitaan esiopetuksen aikana. Muodollisen koulutuksen historian ajan keskeisin ja lähes ainoa itsensäilmaisun ja ajattelun väline on ollut kynä ja paperi (tai niiden variaatio). Siksipä perustaidotkin ovat olleet lukeminen ja kirjoittaminen. Niiden varassa opitaan lisää taitoja, kuten laskeminen. Tietysti kirjoittaminenkin pohjautuu vielä alkeellisempaan taitoon, piirtämiseen. Voidaan siis sanoa, että luova itseilmaisu (piirtäminen vaikka tikulla hiekkaan) on perustana, kun aletaan opiskella loogisia, järjestelmällisiä taitoja, kuten kirjoittamista ja laskemista. Nämä järjestelmälliset taidot ennen pitkää mahdollistavat uusia luovan ilmaisun muotoja (kirjoittaminen ja kirjallisuus, matematiikka).

Väitän, että kynä ei enää ole se ainoa ja keskeisin työväline. Sen rinnalla on nykyaikainen tietotekniikka. Yhä suurempi osa kirjoitustyöstä ja muista luovan ilmaisun muodoista tehdään tietotekniikan avustuksella. Siksi kynän ja kirjoittamisen rinnalle on perustaitona nostettava tietotekniikan käyttäminen luontevasti työkaluna korkeampien päämäärien saavuttamisessa.

Ohjelmointikin alkaa luovuudesta. Ne alakoulun koodausjutut eivät todellakaan ole ammattilaisohjelmoijan tekniikoiden opiskelua vaan luovaa tekemistä, jossa samalla opitaan niitä peruskäsitteitä, joiden varassa myöhemmin voidaan kehittyä paremmiksi tietotekniikan ohjaajiksi. Kenties jopa ammattilaisiksi. Mutta luovuus edellä, tekniikka ja rutiinin kehitys seuraavat kyllä.

Koodaus ongelmanratkaisussa ja luovassa ilmaisussa. Olipa tavoitteena ongelman ratkaiseminen tai itsensä ilmaisu, niissä molemmissa tulisi oppilaan käyttää kaikkia saatavilla olevia välineitä. Joskus on paras käyttää kynää ja paperia, joskus sivellintä ja kangasta, joskus kitaraa ja nuotistoa, joskus täppäriä ja soveltuvaa sovellusta, joskus robottirakennussarjaa ja ohjelmointia. Ellei opettajalla ole erityistä didaktista syytä edellyttää juuri H2-lyijykynää ja sinistä ruutupaperia, on paras antaa oppilaiden itse valita (kavereiden ja opettajan tuella) parhaat välineet ja työtavat kunkin tehtävän suorittamiseen.

Pidän tärkeänä koodauksen käyttöä nimenomaan luovassa ilmaisussa. Vaikka koodaus monien mielestä on kätevä väline loogiseen ongelmanratkaisuun ja auttaa ajattelun taitojen kehittymisessä (enkä ole tästä eri mieltä), koodaaminen on ensisijaisesti luovan ilmaisun keino, jossa yhdistyy looginen ajattelu ja ongelmanratkaisu, taiteellinen ilmaisu ja oman äänen löytäminen. Jos joku ei tällä sanomisella usko, katsokoon vaikkapa tämän kesän suomalaisen Assembly-festivaalin demokilpailun voittajan. Demo on visuaalinen teos, jota on ollut tekemässä koodaajia, graafikoita ja muusikoita. Tietokone suorittaa demon ohjelmakoodin, joka tuottaa ääntä ja kuvaa tekijöidensä tarkoittamalla tavalla. Toisin kuin elokuvien tietokone-efektit, joita tuhannet tietokoneet laskevat etukäteen kuukausikaupalla, demo tuottaa kaiken yhdellä tietokoneella reaaliaikaisesti. Demon tarkoitus on osoittaa tekijöidensä taidot koodaamisessa ja taiteellisessa ilmaisussa.

Koodauksen avulla päästään harjoittelusta tekemiseen. Koulumotivaation ongelmat voivat usein johtua siitä, että monissa oppiaineissa käytetään paljon aikaa harjoitteluun, ennen kuin päästään tekemään. Äidinkielessä harjoitellaan vuosi-pari kirjaimia ennen kuin päästään kertomaan omia tarinoita. Matematiikassa harjoitellaan itse asiassa läpi peruskoulun, lukion ja kandiopintojen ja vasta teknisten alojen maisteritason kursseilla päästään tekemään jotain luovaa matematiikalla. Kuvaamataito on selkeä poikkeus, sillä luovaan ilmaisuun päästään kiinni jo ennen kouluaikaa. Mutta muissa oppiaineissa olisi parantamisen varaa. Muutama esimerkki:

Musiikin tunnilla pitäisi säveltää omia kappaleita. Vaikka käyttämällä helppoja täppärisovelluksia. Tai koodaamalla interaktiivisia äänimaisemia, jotka reagoivat vaikkapa ihmisten liikkeisiin huoneessa. Ei vaadi kalliita laitteita tai hirmuista harjoittelua ja tuloksia syntyy nopeasti. Toisin kuin vaikkapa viulun (tai minkä tahansa instrumentin) soittaminen, joka vaatii vuosien harjoittelun ennen kuin pystyy itse tuottamaan siedettävää musiikkia. Tietotekniikalla voi säveltää ja ”soittaa” jo alakoululainenkin. Kysymys onkin, onko musiikissa tavoiteltavaa keskiaikaisen instrumentin motorisesti vaikea hallinta, vaiko musiikin ja äänen ymmärtäminen, muotoilu ja tuottaminen kulloinkin sopivimmilla välineillä?
Äidinkielen tunnilla harjoitellaan ensin kirjaimia, sitten kirjoittamista, sitten kielioppia. Onneksi välillä myös kirjoitetaan luovasti. Mutta miksi ekaluokkalainen ei voisi kertoa tarinoita vaikka ääneen? Tarinankerrontahan se tavoite äidikielessäkin lopulta on: oman viestin kertominen muille ymmärrettävästi, viihdyttävästi ja/tai vakuuttavasti. Viestikanava voi olla tekstiä, kuvia, videota, animaatio, peli, verkkosivu…
Matematiikan tunnilla harjoitellaan vuosikaudet erilaisia matemaattisia tekniikoita, mutta aika vähän oppilaat pääsevät oikeasti tekemään mitään matematiikalla. Vaikka prosenttilaskut on ehkä koulussa opittu, moni nuori ei silti osaa laskea kaupan alennuksia, koska ne laskuharjoitukset eivät mitenkään yhdisty todelliseen maailmaan. Taas ratkaisu löytyy itse tekemisestä. Kun tehdään itse juttuja, joissa matematiikkaa tarvitaan, muuttuu matematiikka eläväksi. Kun koodataan vaikka lego-robottia, pitää osata laskea nopeuksia ja niiden muutoksia, kulmia ja pituuksia.
Kuvaamataidon tunnilla tehdään jo nykyisin paljon luovaa tuotantoa. Tietotekniikan ja koodauksen avulla päästään kiinni nykyaikaiseen mediataiteilijan työvälineistöön. Aika harva alan ammattilainen pelkästään maalaa siveltimellä. Kuvat ehkä piirretään kynällä, mutta sitten ne skannataan digitaalisiksi ja väritetään, asemoidaan, monistetaan ja animoidaan tietokoneella. Koodataan. Toki jos pitää piirtää yksi puu, sen voi tehdä vesivärein. Mutta jos tarvitaan peliin tai elokuvaan tuhansia puita, ne tehdään generatiivisella algoritmilla, jonka joku mediataitelija koodaa.
Reaaliaineiden tunneilla projektityöt lienevät Suomessa aika yleisiä. Niillä onkin hyvin siirretty painopistettä pänttäämisestä tiedonhakuun ja soveltamiseen. Mutta täälläkin voidaan parantaa. Sen sijaan, että todetaan muista lähteistä luettuja faktoja omassa esitelmässä, voitaisiin tehdä omat johtopäätökset raakadatasta. Suomessa ja maailmalla on julkaistu valtavat määrät avointa dataa, jota saa vapaasti käyttää ja jota voi prosessoida koneellisesti. Sen sijaan, että opitaan, mitkä ovat Suomen suurimmat kaupungit, oppilaat voisivat ladata tilastoaineistot ja itse selvittää suurimmat kaupungit väestön, pinta-alan tai yritysten määrän mukaan. Samalla voi vaikka selvitä kasvualueet, muuttotappioalueet tai eri elinkeinojen jakautumiserot. Eikä tämä vaadi muuta kuin keskitason excelöintitaidot (koodausta sekin).

Koodaus motivoi kaikkia. Koodaamalla päästään aidosti kokeilemaan, ihmettelemään ja ratkaisemaan haasteita. Kuten Koodiaapisen opettajahaastattelutkin kertovat, koodaamisen mukaanotto innostaa oikeastaan kaikkia ja antaa monelle oppilaalle uuden tavan osata ja onnistua.